Sanataide pähkinänkuoressa

Sanataide käsitteenä tuntuu olevan monille vieras ja vaikea. Minäkin törmäsin siihen vasta muutama vuosi sitten, vaikka olen nauttinut sanataiteilijoiden tuotoksista ja itsekin tehnyt sanataidetta – siis lukenut ja kirjoittanut – pienestä pitäen. 

Mitä ihmettä se sellainen sanataide sitten oikein on? Ja mitä sanataideohjaaja oikein tekee? Entä mitä taide tässä yhteydessä tarkoittaa? Kuuluuko sanataide vain kirjallisesti kaikkein lahjakkaimmille? Mitä hyötyä sanataideharrastuksesta on? Kuka sanataidetta tarvitsee? Mitä sanataidepajassa tapahtuu? Mitä pitää osata?

Tässä postauksessa vastaan allaoleviin sanataidetta koskeviin kysymyksiin. Jos luettuasi haluat vielä lisätietoja, ota yhteyttä, niin jutellaan.


Mitä sanataide on?

Sanataide on käsitteenä hiukan hähmäinen, hankalakin. Mutta kun sen purkaa osiin, alkaa päästä jäljille. 

Alussa on sana: sanataiteessa ollaan siis tekemisissä sanojen kanssa. Sanataide on sanoilla ja kielellä leikittelyä, luomista, lukemista, kirjoittamista, kertomista ja kuuntelemista – ja sellaisenaan ikärajatonta ilonpitoa. Kielen avulla voimme kuvata asioita, jotka eivät ole olemassa tässä ja nyt. Voimme puhua turvallisesti peloistamme, toiveistamme ja unelmistamme, piilevistä mahdollisuuksista, maailmasta joka voisi olla totta. Mielikuvitus tekee maailmasta suuremman, ja sadut ja tarinat ovat mielikuvituksen kasvualustaa.

Sitten se taide: Oma (sana)taidekasvatusnäkemykseni kiteytyy aivotutkija, emeritusprofessori Matti Bergströmiltä peräisin olevaan lainaukseen:

Elinikäisen leikkimisen soisi nousevan elinikäisen oppimisen rinnalle.

Sanataide – ja taide ylipäänsä – ei minulle ole mitään hienoa ja ylevää, arjesta erillistä, vaan se on luovuutta ja leikkiä. Taiteen harjoittaminen kasvattaa ihmisyyteen ja eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen ja kehittää eläytyvää ajattelua, tunneälyä, tahtoa, mielikuvitusta, havaintokykyä, ilmaisutaitoa, empatiaa, suvaitsevaisuutta ja luovuutta. Taide auttaa myös omien arvojen konkretisoimisessa ja oman näköisen elämän rakentamisessa. Jokaisella meistä – vauvoista vaareihin – pitäisi olla mahdollisuus harrastaa taidetta, törmätä taiteeseen ihan joka päivä.

Käytännössä sanataide voi olla esimerkiksi vauvalorutusta, alakoululaisten sanaseikkailua, luovaa kirjoittamista, elämäntarinoiden kertomista, muistisairaiden vanhusten voimaannuttavaa runouttamista – ja kaikkea siltä väliltä ja vielä paljon muuta. Sanataideharjoituksiin voi yhdistää myös muita taiteenlajeja. Esimerkiksi kuva ja sana tai musiikki, liike ja kieli ovat hedelmällisiä, monitaiteellisia yhdistelmiä. 

Mitä hyötyä sanataiteen harrastamisesta on?

Sanataideharrastuksen kenties syvin merkitys on kielen roolissa ihmisen oppimisen ja identiteetin perustana. Kieli on minäkuvan rakennuspuu, ja taide auttaa ymmärtämään omaa elämää ja rakentamaan suhdetta myös muihin ihmisiin. Se auttaa vastaamaan oman minuuden kannalta keskeisiin kysymyksiin: Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Mitä minä toivon tai tarvitsen elämältä? Mikä elämässäni on tärkeää? Mikä on minun elämäntarinani? Olemme siis aivan ihmiseksi kasvamisen ytimessä.

Taide auttaa myös omien arvojen konkretisoimisessa ja oman näköisen elämän rakentamisessa. Kun tuntee paremmin itsensä, juurensa ja arvonsa, voi helpommin kunnioittaa toisten erilaisuutta ja piirtää toisaalta rajat sille, mitä ei voi suvaita. Tärkeää on myös tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen. Ilman sanoja, joilla kuvata iloa, ahdistusta tai masennusta, ihminen jää nimeämättömän pahan olonsa vangiksi. Kirjallisuus tarjoaa sijaiskokemuksia, jotka laajentavat ja syventävät lukijan omaa kokemus- ja tunnemaailmaa.

Ennen kaikkea sanataideharrastus on kuitenkin ilon ja leikin asia. Se avaa lukkoja, rentouttaa ja auttaa jaksamaan, vapauttaa arjesta, saa ajatukset rullaamaan, tarjoaa elämyksiä ja nautintoa ja sisältöä elämään, osallistaa, rohkaisee kokeilemaan uutta, luo yhteisöllisyyttä ja synnyttää uusia ideoita.

Miten sanataide eroaa luovasta kirjoittamisesta?

Tämä onkin kinkkinen kysymys. Moni käyttää sanataidetta ja luovaa kirjoittamista toistensa synonyymeina. Ja luovalla kirjoittamisellahan ainakin Suomessa viitataan yleensä kaunokirjallisten tekstien kirjoittamiseen. Jotkut taas näkevät, että sanataide on kattokäsite ja sisältää kirjoittamisen lisäksi myös sellaiset monitaiteiset sovellukset, joilla on jonkinlainen yhteys kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Sitten ovat vielä ne, joille sanataide liittyy nimenomaan lasten ja nuorten kokeilevaan ja leikittelevään toimintaan ja luova kirjoittaminen taas on aikuisten tavoitteellinen harrastus.

Itse puhun mieluiten juuri sanataiteesta – osittain siksi, että haluan tehdä sanataiteen käsitettä tunnetuksi, ja osittain siksi, että haluan madaltaa kynnystä, rikkoa rajoja ja luoda kaikenikäisille mahdollisuuksia kielellä ja sanoilla leikittelyyn.

Sananhaltijan sanataideryhmissä ja -pajoissa ei keskitytä hiomaan tekstejä eikä kirjoiteta julkaistavaksi, vaan keskitytään itse prosessiin ja sen tuottamiin ideoihin, elämyksiin ja oivalluksiin. Joskus se voi tarkoittaa kirjoittamisen sijaan vaikkapa suullista sanailua, liikkeen ja kielen yhdistämistä tai visuaalisia harjoitteita.

Kurkistus sanataiteen ja luovan kirjoittamisen opettamisen historiaan Suomessa

Suomen kenties ensimmäinen kirjoittajakoulu oli Elisabeth Järnefeltin 1800-luvulla toiminut piiri, joka oli suunnattu helsinkiläisille ylioppilasnuorille. Piirissä tehtiin kirjoitusharjoituksia ja suomennostöitä. Sen jäseniin lukeutui muun muassa Juhani Aho. Myös Minna Canth veti kirjoittajapiiriä, joka pyrki tukemaan kirjoittajia.

Lähiopetusta alettiin harjoittaa 1960-luvulla. Yksi uranuurtajista oli Oriveden Opisto, jossa toiminta laajeni 1980-luvulla kokonaiseksi kirjoittajalinjaksi. Yliopistoissa kirjoittamisen opetus alkoi hiljalleen yleistyä 1970-luvulta lähtien.

Kaikelle kansalle suunnattua kirjoittajakoulutusta ovat tarjonneet etenkin kansanopistot sekä työväen- ja kansalaisopistot, joissa toiminta käynnistyi 1980-luvulla. Samalta vuosikymmeneltä alkaa myös lasten ja nuorten sanataideopetuksen historia, jolloin Hämeenlinnan kaupunginkirjasto ja Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 alkoivat pyörittää lasten ja nuorten kirjoittajaryhmiä. Laki sanataiteen perusopetuksesta astui voimaan vuonna 1992. Suomen sanataideopetuksen seura perustettiin vuonna 2003. Seura pyrkii edistämään sanataiteen perusopetusta ja kirjoittamisen harrastamista. 

Kenelle sanataideharrastus sopii?

Sanataideharrastus sopii ihan kaikille! Nuorimmat sanataiteen harrastajat ovat vastasyntyneitä vauvaloruttelijoita, vanhimmat muistisairaita vanhuksia. 

Sananhaltijan ryhmät ja työpajat sopivat kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille, jotka haluavat tutkiskella itseään ja herätellä sisällään uinuvaa luovaa kirjoittajaa. Sananhaltija johdattaa sinut sanojen, runojen ja tarinoiden maailmaan tai itsesi ja oman elämäsi äärelle sen mukaan, mihin sinulla on tarve kulkea. Pienet ryhmät ja kodikkaat tilat luovat leppoisan ja luottamuksellisen ilmapiirin, jossa ei ole suorituspaineita. 

Sananhaltijan sanataideryhmissä ja -pajoissa painotus on sanataiteessa ja luovassa kirjoittamisessa. Näissä ryhmissä annetaan kyytiä sisäiselle kriitikolle, avataan luovuuden lukot ja löydetään kirjoittamisen ilo ja rentous.

Sananhaltijan filosofian mukaan luovuus ei ole vain kirjailijoita tai muita taiteilijoita varten – se on luonnollinen, syntymässä saatu ominaisuus ja kuuluu meille kaikille. Jostakin syystä moni hukkaa luovuutensa kouluvuosina tai viimeistään aikuisiässä, vaikka sille on yhä enemmän kysyntää myös työelämässä, tehtävästä riippumatta. Luomisen iloa voi kokea läpi elämän kaikissa tilanteissa ja kaikissa tehtävissä. Luovuus ja itseilmaisu kehittävät meitä ihmisinä ja tuovat elämään uutta iloa, rentoutta ja sisältöä. Luovuus ja (sana)taide on jokaisen ihmisen oikeus.

​Sananhaltijan ryhmät ja pajat eivät vaadi minkäänlaista ennakko-osaamista eivätkä aiempaa kokemusta luovasta kirjoittamisesta, sanataiteesta, kirjallisuusterapiasta tai kirjallisuudesta.

Mitä sanataidepajassa tehdään?

Vaikka mitä ja kaikkea siltä väliltä! Sanataidepajassa seikkaillaan erilaisten tekstien, kirjoittamisen, sanojen ja kielten maailmassa, tehdään helppoja harjoituksia, improvisoidaan, kerätään aineksia pidempiin teksteihin, päästetään vapaalle ja heittäydytään leikkimään.

Joissakin pajoissa ja ryhmissä pääpaino on luovuuden lukkojen avaamisessa, toisissa keskiöön voivat nousta esimerkiksi muistot ja omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Joskus sanataiteeseen saatetaan yhdistää esimerkiksi kuvaa, liikettä, askartelua tai musiikkia.

Sananhaltijan ryhmät on tarkoitettu ennen kaikkea aloitteleville tai jumissa oleville kirjoittajille, jotka haluavat löytää tien oman luovuutensa lähteille. Ryhmissä annetaan kyytiä sisäiselle kriitikolle, avataan luovuuden lukot ja löydetään kirjoittamisen ilo ja rentous.

Olen sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjaajana ennen kaikkea rohkaisija, mahdollistaja ja uusiin maailmoihin johtavien ikkunoiden ja ovien avaaja. Ryhmissä emme niinkään keskity lopputulokseen vaan itse luovaan prosessiin ja sen tuottamiin ideoihin, elämyksiin ja oivalluksiin.

Missä sanataideohjaajaksi voi opiskella?

Sanataide on yksi taiteen perusopetuksen yhdeksästä taiteenalasta, mutta varsinaista sanataideopettajaksi pätevöittävää korkeakoulutusta Suomessa ei ole. Sanataideohjaajakoulutusta kuitenkin järjestetään eri puolilla maata. 

Itse olen käynyt kuopiolaisen Snellman-kesäyliopiston sanataideohjaajakoulutuksen, joka painottuu lasten ja nuorten sanataiteeseen. Sovellan sieltä saamiani oppeja aikuisten kanssa toimimiseen. Myös oululaisen Valveen sanataidekoulun Lumo-koulutuksessa painopiste on lasten ja nuoren sanataiteessa. Hämeen kesäyliopiston koulutuksessa puolestaan keskitytään nimenomaan aikuisten ohjaamiseen. Koulutusta on ollut myös ainakin Työväen Akatemiassa Kauniaisissa ja Turun Kirjan talolla.

Lopuksi

Kieli ja kirjallisuus, lukeminen ja kirjoittaminen ovat voimallisia apuvälineitä itsetuntemuksen kehittämiseen, mielen hyvinvoinnin tukemiseen ja luovan ajattelun ruokkimiseen. Sanataiteen ensisijaisena tavoitteena ei ole tuottaa uusia kirjailijoita vaan kasvattaa sanoista, tarinoista, kielestä ja kirjallisuudesta nauttivia ihmisiä sekä auttaa heitä avaamaan omat luovuuden lukkonsa ja löytämään tien omiin tarinoihinsa. Sananhaltija haluaa johdattaa kaikenikäiset ihmiset kirjojen ja lukemisen maailmaan, auttaa heitä ravitsemaan itseään sanoilla, tarinoilla ja kielellä leikittelyllä sekä kasvamaan kokonaisiksi, ehyiksi ihmisiksi, joilla on eväät selviytyä kaikesta, mitä elämä eteen heittää.

Lähteet

Bergström, Matti:  Mustat ja valkeat leikit: Leikki, kaaos ja järjestys aivoissa. WSOY 1997.

Haanpää, Päivi: Sanataideohjaajan opas. Avain 2015.

Karppinen, Seija & Puurula, Arja & Ruokonen, Inkeri: Taiteen ja leikin lumous: 4-8-vuotiaiden lasten taito- ja taidekasvatus. Finn Lectura 2001.

Karppinen, Seija & Ruokonen, Inkeri & Uusikylä, Kari: Nuoret ja taide – ilolla ja innolla, uhmalla ja uholla: Kirjoituksia murrosikäisten taito- ja taidekasvatuksesta. Finn Lectura 2008.

Mäkelä, Marja-Leena (toim.): Sanaista taidetta. BTJ Kirjastopalvelu 2005.

Sava, Inkeri & Vesanen-Laukkanen, Virpi (toim.): Taiteeksi tarinoitu oma elämä. PS-kustannus 2004. 

Kirjan talo

Edellinen
Edellinen

Kirjallisuusterapia tukee äitien jaksamista

Seuraava
Seuraava

Kirjallisuusterapia – mitä se oikein on?